Päädyin jotenkin kuuntelemaan Uniklubia ja sain mieleeni muistoja siitä kun lauloin sitä usein
silloin kun olin vielä pieni tyttö. Muistan että rakastin Uniklubia mutten koskaan sanonut sitä ääneen.
Uniklubin Huomenna biisi oli lempparini, ja osasin edelleen sanat ulkoa.
Se nostalgian tunne toi kyyneleet pintaan.
Taisin taas kerran monien vuosien jälkeen rakastua Uniklubiin.
Sitten löysin Uniklubin kautta taas Happoradion Che Guevaran, biisin jota olen myös kuunnellut pienenä.
Niin paljon muistoja ja aloin tajuamaan ettei tää muutos mikä mussa tapahtu pari vuotta sitten ollu mikään
odottamaton. Muistan että 2-luokan kiusaamisen jälkeen lopetin kaiken tän kuuntelemisen ja yritin olla
kuin muut etten eroittuis muista kovinkaan koska pelkäsin taas tulevani kiusatuksi.
Nyt kun uskallan olla mitä olen niin mulla on ollut ihan hyvä olla mutta en vieläkään kuitenkaan uskalla
näyttää kaikkea itsestäni ihan vain niiden asioiden takia joista nään vieläkin painajaisia ja pitää
mua joskus hereillä niin kuin nyt.
Sen takia haluan kannustaa muita olemaan sellaisia kuin heistä tuntuu hyvä olla koska elin vuosia niin
että yritin esittää muita, mutta pidin piilossa kaiken sen mitä oikeasti olin.
Vaikka se muutos tuli ongelmien mukana, on siitä ollut hyötyä nyt myöhemmin kun olen alkanut
yrittää itsekin saamaan itseäni kuntoon vaikka en välillä sitä osaa.
Itken useammin kuin haluaisin myöntää, joskus en vain osaa pitää itteeni koossa.
Itken usein juuri silloin kun mietin lapsuuttani ja sitä millainen silloin olin.
Tuskin tunnistaisin itseäni jos näkisin itsestäni kuvan miltä näytän nyt.
Mutta kyllä ajattelen kaiken tapahtuneen tarkoituksella ja tuskin olisin nyt tässä kirjoittamassa tätä
jos muutosta ei olisi koskaan tapahtunut.
Olen kiitollinen, mutta silti katkera. Tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset ja toivon etten voisi
enää tuntea mitään. Mutta en voi tehdä asialle mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti